Tämän päivän meditaatio: Rakkaus on voimaa itsessään

Jumalan rakkaus ei ole ihmiselle pakotettua tekoa ulkopuolelta, vaan syntyy spontaanisti sydämestä kuten muut tavarat, jotka vastaavat luontoamme. Olemme oppineet muilta nauttimaan valosta tai haluamaan elämää, vähemmän rakastamaan vanhempiamme tai opettajiemme. Joten siis todellakin, paljon enemmän, Jumalan rakkaus ei johdu ulkoisesta kurinalaisuudesta, vaan se löytyy samasta ihmisen luonnollisesta rakenteesta kuin itu ja itse luonnon voima. Ihmisen hengellä on kyky ja myös tarve rakastaa.
Opetus tiedostaa tämän voiman, auttaa sitä viljelemään ahkerasti, ravitsemaan sitä aromalla ja saattamaan sen Jumalan avulla täydelliseen täydellisyyteen. Olet yrittänyt seurata tätä polkua. Tunnustaessamme sen haluamme myötävaikuttaa Jumalan armosta ja rukouksistasi tekemään tämän jumalallisen rakkauden kipinän yhä elävämmäksi, piiloon teissä Pyhän Hengen voiman kautta.
Ensinnäkin, sanokaamme, että olemme aiemmin saaneet voimaa ja kykyä pitää kaikki jumalalliset käskyt, joten emme kanna niitä vastahakoisesti, kuin jos meiltä vaaditaan jotain vahvempaa korkeampaa, emmekä ole velvollisia maksamaan enemmän kuin kuinka paljon meille on annettu. Joten kun käytämme näitä asioita oikein, elämme elämää, joka on rikas kaikista hyveistä, kun taas, jos väärinkäytämme niitä, joudumme pahoihin.
Itse asiassa pahuuden määritelmä on tämä: huono ja vieraana käyttö niiden tiedekuntien Herran ohjeiden perusteella, jotka hän on antanut meille tehdä hyviä. Päinvastoin, sen hyveen määritelmä, jota Jumala meiltä haluaa, on: samojen kykyjen oikea käyttö, joka johtuu hyvästä omatunnosta Herran toimeksiannon mukaan.
Hyvän käytön sääntö pätee myös rakkauden lahjaan. Omassa luonnollisessa perustuslakeessamme meillä on tämä rakkauden vahvuus, vaikka emme pysty osoittamaan sitä ulkoisilla argumenteilla, mutta jokainen meistä voi kokea sen yksinään ja itsessään. Me haluamme luonnollisen vaiston kautta kaiken, mikä on hyvää ja kaunista, vaikka kaikki eivät näytä samanlaisilta hyvältä ja kauniilta. Samoin tunnemme meissä, jopa tiedostamattomissa muodoissa, erityisen saatavuuden niille, jotka ovat lähellä meitä joko sukulaisuuksien tai rinnakkaiselon kautta, ja omaksumme spontaanisti vilpittömästi heitä, jotka tekevät meille hyvää.
Nyt mikä voisi olla ihailtavampi kuin jumalallinen kauneus? Mikä ajatus on miellyttävämpi ja pehmeämpi kuin Jumalan loisto? Mikä sielun halu on yhtä kiihkeä ja vahva kuin se, jonka Jumala on infusoinut sielusta, joka on puhdistettu kaikesta synnistä ja joka sanoo vilpittömästi: Rakkauteni haavoittuu minua? (vrt. CC 2, 5). Jäljittämättömät ja sanoin sanomaton ovat siis jumalallisen kauneuden loistoja.